Omaelämäkerta

"Miksi kirjoitat?" hän kysyi hennolla pienellä tytönäänellään elehtien kuin egyptiläinen tanssija. Malttamattomana odottaen liikkeelle pääsemistä ja kivaa tekemistä. "En jaksa enää elääkään." vastasin vetäen kumisaappaita jäykästi jalkoihini. Hengitin hetken polviini nojaten ja jatkoin: "Menehän edeltä, tulen ihan kohta."

Isännällä oli ennen hevonen

Meirän kyläss' o paari ja saa siältä ruuankin. Yhen talon isännäl' ol tapana ajaa reenilenkkiä hevosella ja käyrä yhrellä. Joskus, aika useinki, se vähä'vaan veny ja hevoselle oli siäl' ihan heinää ja vettä. Ku paari laitettii kii, isäntä nostettii kärryil' ja sanottii, että viähä Sirkku se kotio, soitetaa emännäl', jotta ottaapi kopi.

Elämä on helppoo

Elämä on pullaa. Elämä on mannapuuroa ja mansikkaa. Elämä on helppoo, kun on joku josta pitää kii...
Minne nuo kaikki muiden sanat saisi siksi aikaa, että voisi kuunnella omaa ääntään ja antaa sen kantaa! Kämppiskin jo nauroi ja sanoi, että anna niiden tulla ja viedä, käytä niitä. Miten muka noilla voisi kirjoittaa? Muutenkin on yhtä tuskaa saada aikaiseksi rivi, lause ja sivu. Vahtia kirjoitusvirheet, tyyli ja viitteet. Populaarikulttuuriseksiko tässä pitäisi ryhtyä ja konsertissa kitarastakin vain vääntää mainosrallatuksia, tuttuja melodioita.

Vittuperkelesaatana, elämä ei ole kuin ristiriitaisia rooleja ja odotuksia.

Kun tyttö kohtaa pojan

Ravintola oli melkein täynnä. Musiikki soi lujalla ja tanssilattialla oli pareja, tanssivia ryhmiä ja muutama outo, jotka nykivät musiikin tahdissa itsekseeen. Sen tahdissa mitä tiskijukka soitti tai sen mitä he päänsä sisällä kuulivat. Valtasimme tanssilattian vierestä isoimman pöytärykelmän, meitä oli koko porukassa hieman yli kymmenen. Kaikilla tytöillä oli käsilaukut ja oli sanaton sopimus, että joku jää pöytään vahtimaan sekä juomia että laukkuja muiden tanssiessa.

Minulla oli meno päällä. Suoraan treenien jälkeen nestehukan korvaaminen oluella johtaa mielettömään känniin ja olin jo ohi kaksimielisten vitsien vaiheen. Koitin tanssia päätäni selväksi, musiikki oli vanhinta mahdollista suomipoppia: Eppuja, Ismo Alankoa ja Mambaa ja kaikkia niitä, joiden nimiä en muista, mutta jotka selkäranka tunnistaa. Väliin humoristinen tiskijukka heitti 80-luvun glitterdiskoa tai falsettiäänistä heviä. Palasin pöytään juttelemaan ja juomaan.

Tai olisin palannut, mutta tuoppini oli tyhjä. Laukkuvahti katsoi minua tyhmästi ja sanoi, että Salamanteri oli kuulemma saanut minulta luvan ottaa sen. En suuttunut pahasti, olihan Salamanteri varsin suloinen nuorimies ja tietynlainen röyhkeys jopa kutitti minunkin huumorintajuani. Hain uuden tuopin, istadin pöytään ja jutustelin vähän aikaa. Laukkuvahdilla ei ollut mitään hinkua tanssilatialle, hänen vanha tyynynsä oli etsiytynyt samaan pöytään ja heillä tuntui olevan neuvottelun alla seuraavan illan nukkupaikka. Tiskijukka päästi valloilleen peltirummun lastenhuoneeseen, ja minun oli pakko päästä tanssimaan. Tanssin peräkkäin useita kappaleita, kunnes jalat kertoivat haluavansa istumaan. Laukkuvahti ja hänen tyynynsä olivat jo siirtyneet sanattomaan viestintään, joten en edes yllättynyt, että melkein täyden tuoppini sisällön lisäksi koko tuoppi oli saanut jalat alleen.

Kävelin ravintolan toiselle puolelle missä Salamanteri piti hoviaan, astuin hänen eteensä, nappasin toisella kädellä hänen munistaan ja vapaalla kädellä otin tuopin käteeni ja koko ajan häntä silmiin katsoen join sen tyhjäksi. Annoin tuopin takaisin, irroitin käteni ja kävelin pois.

Myöhemmin illalla sain kuulla, ettei tämä ollut sentään toista tuoppia uskaltanut varastaa, mutta se ei vähentänyt minun siitä saamaani iloa.

Kirjahyllyssä on elämää

Velhoja loikkii kirjojen välissä. Pienet jalanjäljet, kuin sirojen sorkkien painallukset, johtavat punaiselta kirjalta toiselle. Puita, niin monenmuotoisia ja niin eri tuulissa taipuvia. Tuolla, katso! Ylimmän hyllyn reunalla vaanii lohikäärme.

Omaelämäkerta

"Miksi sitten kirjoitat?", hän kumartui ojentamaan minulle viinipullon. Otin sen vastaan katsomatta, siristin silmiäni ja tuijotin hehkulampun muotoa riisipaperipallon sisältä. "Koska minun on pakko", vastasin ja nostin pullon huulieni eteen hengittäen sen esanssista kirsikan tuoksua. "Jotkut kuulevat ääniä, jotka käskevät tehdä tekoja. Minun päässäni taas kerrotaan tarinoita ja jos en kerro niitä eteenpäin, minä pakahdun."

Otin siemaisun ja pyörittelin liian makeaa viiniä kielelläni. Uloshengittäessä sen aromi kutitti nenää ja minun oli pakko nielaista. Laitoin pullon syliini. Ennen tämä viini oli lempijuomani, nyt sen maku melkein etoi. Ojensin taas katsomatta kättäni ja silitin häntä niskasta. "Tiedät kai miksi olen täällä? Sinä olet kaunis, sinä tunnut mukavalta ja se mitä teimme oli ihanaa. Mutta sillä ei ole väliä. Se mitä muistan vuosien päästä on se, jolla on väliä, ja sinusta tulee hahmo minun tulevaan kirjaani."

Kotielämää ja kodin pieniä hirviöitä

Melkein jokaisen kodin pesukoneessa elää peikko, joka syö sukkia. Nuoret peikot, jotka ovat juuri löytäneet asumattoman pesukoneen selviävät pitkiäkin aikoja yhden sukan voimin, mutta aina välillä ne erehdyksessä syövät jonkun muunkin vaatekappaleen. Tämä ei ole peikolle hyvästä, sillä sen vatsa ei kestä sukkaista raskaampaa ruokavaliota. Se ei siihen kuitenkaan kuole. Isojen vatsanväänteiden jälkeen peikko ulostaa nukkasihdin täydeltä pörröisiä karvapaakkuja ja tietää enää olla koskematta tuon lajin vaatteisiin. Yksi sukka on peikon ruoansulatukselle juuri sopivan kokoinen pala ja sitä se tyytyväisenä imeskelee ja imeyttää, eikä nukkasihtiin päädy kuin muutama lanka.

Vanhempien pesukonepeikkojen pitää syödä useammin, ja jotta pesukoneen käyttöarvo perheen silmissä ei muuttuisi kyseenalaiseksi, vanhemmat peikot uskaltautuvat saalistamaan jo kylpy- tai pesuhuoneen rajojen ulkopuolella. Kenkiin unohtuneilla sukilla ei ole mahdollisuutta paeta, ne ovat melkein yhtä helppoja saaliita kuin suoraan pesukoneen rummusta poimittavat lajitoverinsa. Osa vanhemmista peikoista myös kehittää taipumuksia suosia tietyn perheenjäsenen maustamia sukkia ja näin saattavat kyseisen perheenjäsenen, yleensä teini-ikäisen pojan tai perheen isän, hieman epäedulliseen valoon.

Polynimureissa elää syöjättäriä, jotka ovat kaiken arvokkaan perässä. Pölynimurin suulakkeen lähelle joutuva koru, tärkeä paperi tai seteli ovat niiden nenään vastustamattoman herkullisia ja tämän syvät sisäännuuhkaisut kiertävät suulaketta aina vain lähemmäksi arvoesinettä, kunnes lopulta imuri tekee mitä sen tehtävä on ja imaisee. Arvoesine katoaa letkun kautta suoraan syöjättären ulottuville. Vaikka pölynimurin sammuttaisi samantien ja avaisi pölypussin, syöjätär osaa piiloutua pölypussin sisältöön niin hyvin, ettei enää ikinä löydy se kallein aarre tai juuri se tärkeä puhelinnumero. Syöjätärten erityiskyky on löytää kaikkien esineiden sisäinen arvo, siitä ne saavat ravintonsa. Jos kotona ei ole mitään tärkeää tai arvokasta, siellä ei myöskään asu syöjättäriä.

Kirjoituspöydän laatikoissa asuu kynäkahmari, joka on aina nälkäinen. Laatikkoa avatessa se hyppää yhdessä vilahduksessa laatikosta seuraavaan ja vie mennessään kädessä olleen kynän. Kaikki pöydälle jääneet kirjoitusvälineet, olivat ne sitten puisia lyijykyniä, muovisia tusseja tai metallikuorisia mustekyniä, se kahmaisee mukaansa ja silmäkulmassa näkyy vain pieni vilahdus sen juostessa pesälaatikkoonsa nakertamaan päivän saalista. Löytääkseen kahmarin viemät tavarat pitää olla ovela: nostamalla laatikot peräkanaa ulos kirjoituspöydän lokerikosta ja huolellisesti asettelemalla ne riittäville etäisyyksille toisistaan, kahmarin voi saartaa viimeisen laatikon peränurkkaan kyniensä kanssa. Koska kahmari ei halua jäädä kiinni, niin nostettaessa viimeistä laatikkoa, se ponkaisee karkuun kaataen kaiken lattialle ja jättää siivottavaksi sotkun, josta löytyy ainakin isoin osa kadotetuista kynistä.

Sairaankauniita unia

:: Influenssa ilmeisesti iski, kuume huitelee 39 asteessa
;; ja pää on kivasti sekaisin, Unissa sattuu ja tapahtuu.

Unessa katselen miten pienet oravat istuvat puiston penkin vieressä, kerjäävät leivänpaloja tai pähkinöitä. Niitä on paljon ja niillä on paljon asiaa. Pieni sipinä täyttää ilman. Nostan leipäpussista viimeisen palan ja ojennan sen avokämmenellä. Rohkein orava nousee takajaloilleen ilmaan, kurkottaa ja yrittää tavoitella leipää. Huomattuaan, ettei yllä maasta käsin, se ponkaisee istumaan käden päälle, ottaa leivän ja aloittaa syömisen. Olen ihastunut, pieni eläin ei paina juuri mitään, voin katsella sitä sen syödessä tarkemmin. Se on siro, pienet tupsuiset korvat elävät ja häntä on jäykistyneenä jouseksi, jolla voi leiskauttaa lisävauhtia pakoon.

Lepuutan kättä jalkaani vasten ja yritän olla paikoillani. Muutkin oravat kurkottelevat ja katsovat, mutta toisia leipäpaloja ei ole. Viimeisen murenenkin kadottua oravan suuhun, se alkaa tutkia kämmentäni, tarttuu sormenpäihin ja vähän maistaa kynttä. Minua ei yhtään hämmästytä sen jatkaessa tyytyväisenä nakertamista sormesta. Veri tirskahtaa ja pari pisaraa putoaa maahan. Onhan orava vain rotta, jolla on karvainen häntä. Jalkojeni juuressa alkaa levoton liikehdintä, ilmassa on veren hajua, joka on sekä vaaran merkki että lupaava tuoksu lihaateriasta.

Kämmenelläni oleva orava ottaa perusteellsien kahdenkäpälän otteen etusormen päästä ja alkaa huolellisen suikaloimisen. En tunne juuri mitään, katson vain uteliaana, miten sormenpää kuoriutuu paloina maahan ja luu alkaa näkyä. Rusto tuntuu olevan erityisen herkkua, sitä pureskellaan ja etsitään sormea käännellen. Kun kärki on paljaaksi kaluttu, orava aloittaa ensimmäisen nivelen irroittamisen. Muut ovat syöneet jo maahan pudonneet suikaleet ja lähtevät kiipeämään lahkeitani myöden ylemmäksi.

Olen unessa useasti

Nukun. Uni on vasta alkamassa, sillä olen vielä tietoinen myös ympäröivästä huoneesta ja rekisteröintiä valvovasta hoitajasta. Lasken rutiininomaisesti hengitysrytmiäni ja tunnen sen hidastuvan. Unen lonkerot katkovat ajatusten kulkua. Polveileva, vapaa mielenriento tuntuu selkeältä, mutta en enää pysty palaamaan päättelyssä taaksepäin. Välähdyksissä näen tutun lapsuudenkotini portaikon, tunnen ja haistan kerrostalon asunnoista tulevat erilaiset tuoksut. Tuolla on kissatädin ovi, se pistävänhajuinen. Tuolla taas asuu metallinmakuinen talonmies. Yläkerroksen vanhapiikatädin laventelintuoksu lainehtii monta kerrosta alaspäin.

Alakerran naapurimme kodissa asui paljon lapsia ja koira. Siellä oli aina sekaista, mutta myös niin mukava käydä leikkimässä. Tänä yönä huoneistossa on kotona vain naapurin äiti ja minun äitini. Valo on jotenkin kummallista, vaikka jokaisessa huoneessa ovat kaikki lamput palamassa, nurkat peittyvät pimeään. Huoneissa on kostea koirantuoksu. Yhdessä välähdyksessä olemme vaihtaneet eteisaulasta ison olohuoneen puolelle. Huonekalut ovat työnnetty syrjään, paljas lattia näkyy. Äitini käskee käydä makaamaan ja olla ihan hiljaa. Ei saa avata silmiä, ei saa katsoa. Se on tulossa. Naapurin äiti käy myös lattialle.

Suljen silmäni ja olen paikallani. Kuulen miten äidit yrittävät olla liikkumatta, melkein hengittämättä. Puristan silmiäni yhteen ja minua alkaa pelottaa. Hengitän varovasti, liian varovasti ja tunnen miten rintaa pistää. Painan vielä tiukemmin silmiäni yhteen ja ajattelen, että kaikki on kunnossa, kunhan vain en liiku. Sitten kuulen sen, tunnen sen lähestyvän, kiertävän meidän kolmen ympärillä ja tutkivan meitä. Se ei haise miltään, eikä siinä ole mitään ääntä, mutta minä voin kuulla sen hiljaisuuden. Tunnen siitä huokuvan viileyden sen tullessa tutkimaan minua. En kestä sen lähelläoloa, huudan ja kavahdan kauemmaksi.

Avaan silmäni ja katson miten sen varjoton, muodoton pää aukeaa ja se huutaa ilman ääntä niin että korviini koskee. Nahkaiset, paksut siivet läpsyttävät minua kohti ja huidon yrittäen estää sitä tulemasta lähemmäksi ja ryömin taaksepäin. Olohuone on nyt pitkä tunneli, jonka päässä on kuorma-auton lavalle johtava lastaussilta. Minun on päästävä pakoon, itken äitiä apuun ja peräännyn.

Omaelämäkerta

"Kirjoitatko siis terapiaa?" hän kysyi minulta. Katsoin poispäin ja purin huultani. "En tiedä. Ihmisen elämä on sitä miksi sen kirjoittaa." Aavistuksen hymyä nykiessä suupieltäni lisäsin: "En kirjoita terapiaa, ennemminkin parodiaa."

Metsä puutarhan perällä

;; Teksti on työn alla ja muuttuu varoituksetta
Minun metsäni alkaa aivan talon takaa. Toisille kuuluvan talon ja kenellekään kuulumattoman pienen puutarhan vierestä. Talon ikkunat ovat mustia ja likaisia, ne katsovat vain sisäänpäin. Verhot ovat auki, mutta sisällä ei liiku mikään. Edes päivänvalo ei halua heijastua ruuduista. Puutarhassa marjapensaat ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, polut niiden välissä ovat ummessa ja heinikko on tukahduttanut pensaista pienimmät. Metsä yrittää tulla lähemmäksi ja on lähettänyt pieniä kuusentaimia aidan sisäpuolelle.

Metsässä on tiheässä isoja kuusia ja pieniä lehtipuita. Sen voi kiertää ympäri yhtä nopeasti kuin kävellä postilaatikolle ja takaisin, mutta kulkiessasi sen läpi, oletkin jo perillä. Et ehkä tulisi takaisin. Ehkä et edes haluaisi. Minua se on jo kutsunut, ja tiedän sinne joskus jääväni. Mutta en vielä tänään.

Ensimmäisen kuusen juurelta alkaa lehto, jossa kasvaa humalaa. Tässä oli Selma-muorin puutarha ja hän teki olutta, jonka maku oli kesää talvellakin ja lämmitti niin. Nyt on syksy ja köynnösten lehdet ovat alkaneet jo käpristyä. Väri on syksyisen keltainen, väljähtänyt. Niiden tuoksukin tuntuu vain, jos ottaa lehden käteen, lämmittää sitä ja varovaisesti hiertää. Suljettujen käsien välistä voi hengittää lämmintä, humalaista tuoksua. Karvasta ja hapanta tuoksua, jossa on kuin muisto kesästä. - Otan lehden ja lämmitän sitä. Suljen silmäni ja hengitän kerran, kuulen kärpästen surinaa ja tunnen lämpimän leyhähdyksen poskellani. Hengitän toisen kerran ja tunnen aurinon pilkahduksen lehtien välistä. Kolmatta kertaa en enää uskalla.

Lehdon jälkeen on Selman mökin rauniot, maakuoppa kellariksi ja kivijalka. Itse Selmasta ei kukaan kerro, mutta Selman oluen tietävät kaikki. Mökin rauniot ovat olleet aina.

Rinteessä vasten etelää on perunakellari, joka sisällissodassa pelasti henkiä. Sen puinen runko oli jo palanut edellisissä taisteluissa, mutta kuoppaa tai sinne vieviä kivisiä portaita ei voi polttaa. Muu kylä oli jo paennut, ison talon isäntä ja tytär olivat jääneet muista jälkeen päästämään karjan irti. Sotilaat olivat kuitenkin hyökänneet kylään, puolustajat olivat harvalukuisia ja yrittivät perääntyä. Kylä oli jäämässä viholliselle. Isä ja tytär pelastautuivat kuopalle ja paremman suojan puuttuessa riipivät lepänvesoja päälleen. Sotilaat hyökkäsivät kylään tämän rinteen kautta ja kuopan yli hypätessään oli sotilas vielä huikannut toiselle, että katsokaas poijaat miten Kylä palaa. Ja hän oli nauranut, naapurikylän poika. Perunakuopassa oltiin piilossa ja yön laskeuduttua he pääsivät matkaan, löysivät perheensä ja elivät elämänsä sen loppuun asti.

Samalla kuopalla on myös kuoltu. Kylän koulun opettajaksi tuli kaupungista hieno mies. Hänellä oli mukanaan iso kirjoituspöytä, kynäteline, jossa oli kahdenväristä mustetta ja paljon kirjoja. Niissä oli tarinoita kaukaisista paikoista, karttoja ja sitten niitä toisia, jotka kertoivaat vielä oudommista asioista ja niissä oli paljon numeroita. Joitain kirjoja ei osannut lukea, koska kirjaimet eivät ole oikeassa järjestyksessä. Talosta vietiin koululle leipää ja maitoa. Talon nuorin tytär laitettiin asialle ja oltiin iloisia rahasta ja hienosta tuttavasta. Tytär aloitti koulunkin ja sai paljon hyviä arvosanoja. Talon työt ja koulu olivat kuitenkin kovin raskasta tehdä ja askel alkoi painaa, ei olisi jaksanut lähteä viemään kannua maitoa koululle tai aamuisin navetalla työt eivät ehtineet valmiiksi ennen kouluun lähtöä. Silmien alle kasvoi tummat varjot ja ei tyttö jaksanut enää iloita muiden mukana. Isä ja äiti pitivät neuvoa ja sopivat keskenään, että ehkä työn voisi jättää vähemmälle ja koulunkäynti olisi tärkeintä. Tytär pureskeli huuliaan tätä hänelle kerrottaessa, mutta kävi koulua ja vei talosta leipää ja maitoa. Ei hän tunnilla paljon vastannut, kuitenkin aina kun kysyttiin, ja kirjoja luki sen mitä annettiin. Palkintona oli hyviä, ei kuitenkaan kaikista parhaita arvosanoja, ja rahaa talo sai talon antimista. Tytär hirttäytyi koulumatkallaan kuopassa, haudattiin hiljaisuudessa, eikä talosta enää myyty koululle. Seuraava talo laittoi perheen nuorimman pojan kantamaan leipää ja maitokannua.

Lehdon jälkeen, raunioiden takana on rinne täynnä myrkyllisiä kasveja. Sanovat, että se on Selman toinen puutarha. Sinne haudataan lemmikkieläimet. Rakkaat kissat ja koirat, hamsterit ja marsut ja siellä on kumpu täynnä vuohenkelloja ja -kaalia. Kummussa on vuohen hauta, ja peurat käyvät syömässä sen vieressä. Täällä on kylmempää ja kosteampaa kuin muualla metsässä, aikakin etenee hitaammin ja tuntuu nihkeältä. Jos aika kuolisi, se haluaisi tulla haudatuksi tänne.

Kaikelle ei riitä aikaa

Puoli vuotta on lyhyt aika. Harkinta-aika yhdelle lauselle.

Aika on kehässä

Kuumankostea elokuu, ilmassa tuoksuu ruoka, kypsä vilja. Aamulla kasi kastelee varpaat ja yöllä maalla laulavat viljakuivurit. Sitä seuraa siirtymä syksyyn, syyskuun putoaviin lehtiin ja lahoisaan sienimetsän tuoksuun. Pimenee aikaisin ja aina sataa. Lokakuu on nimensä mukainen, joka paikka on jo kävelty puhki, ja hienojakoinen maa tekee veden kanssa sitkeän, saappaat sisäänsä imaisevan emulsion. Marraskuussa loputkin kasvit kuolevat pystyyn. Itse maakin on kova kuori ja viimeinkin on kuivaa. Alkaa lumen ja valon odotus. Aina vain pidempi ja raskaampi. Niin usein on musta Joulu. Pian on aikaa kääntyä sisäänpäin, valmistella itsensä kestamään pakkanen.

Tuleeko vielä kevät?