Vanha kansa tiesi säästämisen arvon

Piti jättää viimeisin runotorstain haaste väliin (64. saaste). Idea löytyi, mutta runo ei syntynyt vaan jäi hautumaan. Hyvä niin, tulee parempi. Vapaasti kirjottaen prosessini on pitkä. Kirjoitan silppua pöytälaatikkoon, ideoita, sanahduksia ja riimin pätkiä ja joskus ihan kokonaisen tarinan. Muutaman kuukauden unohduksen jälkeen otan pätkän esiin, katson sitä kriittisesti ja teen siitä valmiin tai jätän muhimaan myöhemmäksi. Ideoita ja haaveita on jo pieni arkullinen, mutta kuten isoäitini sanoi, sillä joka säästää on mistä ottaa.

Arki tuli melkein esteeksi runolle

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua:

Minä uskon Maanantaihin, päivään ikävään ja pieleen menevään.

Minä uskon arkiaamujen voimaan, aina vallitsevaan, aikamme henkeen,

joka Ahdistuksesta sikiää,
syntyy Arjen rutiineista,
joka johtaa tietokoneongelmiin,
ihmissuhdepulmiin;

joka istuu viikkomme ensimmäisenä
ja on sieltä tuleva vallitsemaan,
aikojemme loppuun asti,
Iänkaikkisesti.

Minä uskon Arjen Voimaan,
kokonaisen ihmiskunnan,
tavallisten ihmisten
askareiden, tekojen turhuuteen.

Minä en ole uskovainen, vaan minusta autuaita ovat Tuomaat, sillä he epäilevät. Tämän runon innoittajana on ollut, vapaasti mukaillen:

Ensimmäinen uskonkappale

Minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan.

Toinen uskonkappale, Lunastuksesta

Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Kolmas uskonkappale, Pyhityksestä

Minä uskon Pyhään Henkeen, yhden, pyhän, kristillisen seurakunnan, pyhien ihmisten yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.



Runotorstai

Aika on kehässä

Kuumankostea elokuu, ilmassa tuoksuu ruoka, kypsä vilja. Aamulla kasi kastelee varpaat ja yöllä maalla laulavat viljakuivurit. Sitä seuraa siirtymä syksyyn, syyskuun putoaviin lehtiin ja lahoisaan sienimetsän tuoksuun. Pimenee aikaisin ja aina sataa. Lokakuu on nimensä mukainen, joka paikka on jo kävelty puhki, ja hienojakoinen maa tekee veden kanssa sitkeän, saappaat sisäänsä imaisevan emulsion. Marraskuussa loputkin kasvit kuolevat pystyyn. Itse maakin on kova kuori ja viimeinkin on kuivaa. Alkaa lumen ja valon odotus. Aina vain pidempi ja raskaampi. Niin usein on musta Joulu. Pian on aikaa kääntyä sisäänpäin, valmistella itsensä kestamään pakkanen.

Tuleeko vielä kevät?

Missä on tulevaisuus?

Silmissä sirkeissä
Mielissä virkeissä
Huolia vailla
Läppien lailla

Intona elosta
Elämän ilosta
Alkua vailla
Luonnon lailla

runotorstai