Hulluiksi ei synnytä, hulluiksi tullaan

Huijuijui, kuinka kukaan uskaltautuu kirjailijaksi tällaisen luettuaan: Kemppisen blogi. Vaikka Kemppinen on kirjailija itsekin, niin jyrkän analyysin hän antaa kirjallisista haluista.

Kotielämää ja kodin pieniä hirviöitä

Melkein jokaisen kodin pesukoneessa elää peikko, joka syö sukkia. Nuoret peikot, jotka ovat juuri löytäneet asumattoman pesukoneen selviävät pitkiäkin aikoja yhden sukan voimin, mutta aina välillä ne erehdyksessä syövät jonkun muunkin vaatekappaleen. Tämä ei ole peikolle hyvästä, sillä sen vatsa ei kestä sukkaista raskaampaa ruokavaliota. Se ei siihen kuitenkaan kuole. Isojen vatsanväänteiden jälkeen peikko ulostaa nukkasihdin täydeltä pörröisiä karvapaakkuja ja tietää enää olla koskematta tuon lajin vaatteisiin. Yksi sukka on peikon ruoansulatukselle juuri sopivan kokoinen pala ja sitä se tyytyväisenä imeskelee ja imeyttää, eikä nukkasihtiin päädy kuin muutama lanka.

Vanhempien pesukonepeikkojen pitää syödä useammin, ja jotta pesukoneen käyttöarvo perheen silmissä ei muuttuisi kyseenalaiseksi, vanhemmat peikot uskaltautuvat saalistamaan jo kylpy- tai pesuhuoneen rajojen ulkopuolella. Kenkiin unohtuneilla sukilla ei ole mahdollisuutta paeta, ne ovat melkein yhtä helppoja saaliita kuin suoraan pesukoneen rummusta poimittavat lajitoverinsa. Osa vanhemmista peikoista myös kehittää taipumuksia suosia tietyn perheenjäsenen maustamia sukkia ja näin saattavat kyseisen perheenjäsenen, yleensä teini-ikäisen pojan tai perheen isän, hieman epäedulliseen valoon.

Polynimureissa elää syöjättäriä, jotka ovat kaiken arvokkaan perässä. Pölynimurin suulakkeen lähelle joutuva koru, tärkeä paperi tai seteli ovat niiden nenään vastustamattoman herkullisia ja tämän syvät sisäännuuhkaisut kiertävät suulaketta aina vain lähemmäksi arvoesinettä, kunnes lopulta imuri tekee mitä sen tehtävä on ja imaisee. Arvoesine katoaa letkun kautta suoraan syöjättären ulottuville. Vaikka pölynimurin sammuttaisi samantien ja avaisi pölypussin, syöjätär osaa piiloutua pölypussin sisältöön niin hyvin, ettei enää ikinä löydy se kallein aarre tai juuri se tärkeä puhelinnumero. Syöjätärten erityiskyky on löytää kaikkien esineiden sisäinen arvo, siitä ne saavat ravintonsa. Jos kotona ei ole mitään tärkeää tai arvokasta, siellä ei myöskään asu syöjättäriä.

Kirjoituspöydän laatikoissa asuu kynäkahmari, joka on aina nälkäinen. Laatikkoa avatessa se hyppää yhdessä vilahduksessa laatikosta seuraavaan ja vie mennessään kädessä olleen kynän. Kaikki pöydälle jääneet kirjoitusvälineet, olivat ne sitten puisia lyijykyniä, muovisia tusseja tai metallikuorisia mustekyniä, se kahmaisee mukaansa ja silmäkulmassa näkyy vain pieni vilahdus sen juostessa pesälaatikkoonsa nakertamaan päivän saalista. Löytääkseen kahmarin viemät tavarat pitää olla ovela: nostamalla laatikot peräkanaa ulos kirjoituspöydän lokerikosta ja huolellisesti asettelemalla ne riittäville etäisyyksille toisistaan, kahmarin voi saartaa viimeisen laatikon peränurkkaan kyniensä kanssa. Koska kahmari ei halua jäädä kiinni, niin nostettaessa viimeistä laatikkoa, se ponkaisee karkuun kaataen kaiken lattialle ja jättää siivottavaksi sotkun, josta löytyy ainakin isoin osa kadotetuista kynistä.

Elämän liekki

Minä olen sinun elämäsi kynttilä.
Lennä syliini, sinä pieni koi!

runotorstai

Jos eläisin

Mistäpä sitä kirjoittaisi kuin nuorista miehistä?
- tai naisista?
Kaiken elämässä koetun ilosta
- ja surusta.
Kaipuusta vielä kokemattomaan.

Ihmisen elämä on vain ihmisen kokoinen.

Sairaankauniita unia

:: Influenssa ilmeisesti iski, kuume huitelee 39 asteessa
;; ja pää on kivasti sekaisin, Unissa sattuu ja tapahtuu.

Unessa katselen miten pienet oravat istuvat puiston penkin vieressä, kerjäävät leivänpaloja tai pähkinöitä. Niitä on paljon ja niillä on paljon asiaa. Pieni sipinä täyttää ilman. Nostan leipäpussista viimeisen palan ja ojennan sen avokämmenellä. Rohkein orava nousee takajaloilleen ilmaan, kurkottaa ja yrittää tavoitella leipää. Huomattuaan, ettei yllä maasta käsin, se ponkaisee istumaan käden päälle, ottaa leivän ja aloittaa syömisen. Olen ihastunut, pieni eläin ei paina juuri mitään, voin katsella sitä sen syödessä tarkemmin. Se on siro, pienet tupsuiset korvat elävät ja häntä on jäykistyneenä jouseksi, jolla voi leiskauttaa lisävauhtia pakoon.

Lepuutan kättä jalkaani vasten ja yritän olla paikoillani. Muutkin oravat kurkottelevat ja katsovat, mutta toisia leipäpaloja ei ole. Viimeisen murenenkin kadottua oravan suuhun, se alkaa tutkia kämmentäni, tarttuu sormenpäihin ja vähän maistaa kynttä. Minua ei yhtään hämmästytä sen jatkaessa tyytyväisenä nakertamista sormesta. Veri tirskahtaa ja pari pisaraa putoaa maahan. Onhan orava vain rotta, jolla on karvainen häntä. Jalkojeni juuressa alkaa levoton liikehdintä, ilmassa on veren hajua, joka on sekä vaaran merkki että lupaava tuoksu lihaateriasta.

Kämmenelläni oleva orava ottaa perusteellsien kahdenkäpälän otteen etusormen päästä ja alkaa huolellisen suikaloimisen. En tunne juuri mitään, katson vain uteliaana, miten sormenpää kuoriutuu paloina maahan ja luu alkaa näkyä. Rusto tuntuu olevan erityisen herkkua, sitä pureskellaan ja etsitään sormea käännellen. Kun kärki on paljaaksi kaluttu, orava aloittaa ensimmäisen nivelen irroittamisen. Muut ovat syöneet jo maahan pudonneet suikaleet ja lähtevät kiipeämään lahkeitani myöden ylemmäksi.

Olen unessa useasti

Nukun. Uni on vasta alkamassa, sillä olen vielä tietoinen myös ympäröivästä huoneesta ja rekisteröintiä valvovasta hoitajasta. Lasken rutiininomaisesti hengitysrytmiäni ja tunnen sen hidastuvan. Unen lonkerot katkovat ajatusten kulkua. Polveileva, vapaa mielenriento tuntuu selkeältä, mutta en enää pysty palaamaan päättelyssä taaksepäin. Välähdyksissä näen tutun lapsuudenkotini portaikon, tunnen ja haistan kerrostalon asunnoista tulevat erilaiset tuoksut. Tuolla on kissatädin ovi, se pistävänhajuinen. Tuolla taas asuu metallinmakuinen talonmies. Yläkerroksen vanhapiikatädin laventelintuoksu lainehtii monta kerrosta alaspäin.

Alakerran naapurimme kodissa asui paljon lapsia ja koira. Siellä oli aina sekaista, mutta myös niin mukava käydä leikkimässä. Tänä yönä huoneistossa on kotona vain naapurin äiti ja minun äitini. Valo on jotenkin kummallista, vaikka jokaisessa huoneessa ovat kaikki lamput palamassa, nurkat peittyvät pimeään. Huoneissa on kostea koirantuoksu. Yhdessä välähdyksessä olemme vaihtaneet eteisaulasta ison olohuoneen puolelle. Huonekalut ovat työnnetty syrjään, paljas lattia näkyy. Äitini käskee käydä makaamaan ja olla ihan hiljaa. Ei saa avata silmiä, ei saa katsoa. Se on tulossa. Naapurin äiti käy myös lattialle.

Suljen silmäni ja olen paikallani. Kuulen miten äidit yrittävät olla liikkumatta, melkein hengittämättä. Puristan silmiäni yhteen ja minua alkaa pelottaa. Hengitän varovasti, liian varovasti ja tunnen miten rintaa pistää. Painan vielä tiukemmin silmiäni yhteen ja ajattelen, että kaikki on kunnossa, kunhan vain en liiku. Sitten kuulen sen, tunnen sen lähestyvän, kiertävän meidän kolmen ympärillä ja tutkivan meitä. Se ei haise miltään, eikä siinä ole mitään ääntä, mutta minä voin kuulla sen hiljaisuuden. Tunnen siitä huokuvan viileyden sen tullessa tutkimaan minua. En kestä sen lähelläoloa, huudan ja kavahdan kauemmaksi.

Avaan silmäni ja katson miten sen varjoton, muodoton pää aukeaa ja se huutaa ilman ääntä niin että korviini koskee. Nahkaiset, paksut siivet läpsyttävät minua kohti ja huidon yrittäen estää sitä tulemasta lähemmäksi ja ryömin taaksepäin. Olohuone on nyt pitkä tunneli, jonka päässä on kuorma-auton lavalle johtava lastaussilta. Minun on päästävä pakoon, itken äitiä apuun ja peräännyn.

Omaelämäkerta

"Kirjoitatko siis terapiaa?" hän kysyi minulta. Katsoin poispäin ja purin huultani. "En tiedä. Ihmisen elämä on sitä miksi sen kirjoittaa." Aavistuksen hymyä nykiessä suupieltäni lisäsin: "En kirjoita terapiaa, ennemminkin parodiaa."