Omaelämäkerta

"Kirjoitatko siis terapiaa?" hän kysyi minulta. Katsoin poispäin ja purin huultani. "En tiedä. Ihmisen elämä on sitä miksi sen kirjoittaa." Aavistuksen hymyä nykiessä suupieltäni lisäsin: "En kirjoita terapiaa, ennemminkin parodiaa."

Metsä puutarhan perällä

;; Teksti on työn alla ja muuttuu varoituksetta
Minun metsäni alkaa aivan talon takaa. Toisille kuuluvan talon ja kenellekään kuulumattoman pienen puutarhan vierestä. Talon ikkunat ovat mustia ja likaisia, ne katsovat vain sisäänpäin. Verhot ovat auki, mutta sisällä ei liiku mikään. Edes päivänvalo ei halua heijastua ruuduista. Puutarhassa marjapensaat ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, polut niiden välissä ovat ummessa ja heinikko on tukahduttanut pensaista pienimmät. Metsä yrittää tulla lähemmäksi ja on lähettänyt pieniä kuusentaimia aidan sisäpuolelle.

Metsässä on tiheässä isoja kuusia ja pieniä lehtipuita. Sen voi kiertää ympäri yhtä nopeasti kuin kävellä postilaatikolle ja takaisin, mutta kulkiessasi sen läpi, oletkin jo perillä. Et ehkä tulisi takaisin. Ehkä et edes haluaisi. Minua se on jo kutsunut, ja tiedän sinne joskus jääväni. Mutta en vielä tänään.

Ensimmäisen kuusen juurelta alkaa lehto, jossa kasvaa humalaa. Tässä oli Selma-muorin puutarha ja hän teki olutta, jonka maku oli kesää talvellakin ja lämmitti niin. Nyt on syksy ja köynnösten lehdet ovat alkaneet jo käpristyä. Väri on syksyisen keltainen, väljähtänyt. Niiden tuoksukin tuntuu vain, jos ottaa lehden käteen, lämmittää sitä ja varovaisesti hiertää. Suljettujen käsien välistä voi hengittää lämmintä, humalaista tuoksua. Karvasta ja hapanta tuoksua, jossa on kuin muisto kesästä. - Otan lehden ja lämmitän sitä. Suljen silmäni ja hengitän kerran, kuulen kärpästen surinaa ja tunnen lämpimän leyhähdyksen poskellani. Hengitän toisen kerran ja tunnen aurinon pilkahduksen lehtien välistä. Kolmatta kertaa en enää uskalla.

Lehdon jälkeen on Selman mökin rauniot, maakuoppa kellariksi ja kivijalka. Itse Selmasta ei kukaan kerro, mutta Selman oluen tietävät kaikki. Mökin rauniot ovat olleet aina.

Rinteessä vasten etelää on perunakellari, joka sisällissodassa pelasti henkiä. Sen puinen runko oli jo palanut edellisissä taisteluissa, mutta kuoppaa tai sinne vieviä kivisiä portaita ei voi polttaa. Muu kylä oli jo paennut, ison talon isäntä ja tytär olivat jääneet muista jälkeen päästämään karjan irti. Sotilaat olivat kuitenkin hyökänneet kylään, puolustajat olivat harvalukuisia ja yrittivät perääntyä. Kylä oli jäämässä viholliselle. Isä ja tytär pelastautuivat kuopalle ja paremman suojan puuttuessa riipivät lepänvesoja päälleen. Sotilaat hyökkäsivät kylään tämän rinteen kautta ja kuopan yli hypätessään oli sotilas vielä huikannut toiselle, että katsokaas poijaat miten Kylä palaa. Ja hän oli nauranut, naapurikylän poika. Perunakuopassa oltiin piilossa ja yön laskeuduttua he pääsivät matkaan, löysivät perheensä ja elivät elämänsä sen loppuun asti.

Samalla kuopalla on myös kuoltu. Kylän koulun opettajaksi tuli kaupungista hieno mies. Hänellä oli mukanaan iso kirjoituspöytä, kynäteline, jossa oli kahdenväristä mustetta ja paljon kirjoja. Niissä oli tarinoita kaukaisista paikoista, karttoja ja sitten niitä toisia, jotka kertoivaat vielä oudommista asioista ja niissä oli paljon numeroita. Joitain kirjoja ei osannut lukea, koska kirjaimet eivät ole oikeassa järjestyksessä. Talosta vietiin koululle leipää ja maitoa. Talon nuorin tytär laitettiin asialle ja oltiin iloisia rahasta ja hienosta tuttavasta. Tytär aloitti koulunkin ja sai paljon hyviä arvosanoja. Talon työt ja koulu olivat kuitenkin kovin raskasta tehdä ja askel alkoi painaa, ei olisi jaksanut lähteä viemään kannua maitoa koululle tai aamuisin navetalla työt eivät ehtineet valmiiksi ennen kouluun lähtöä. Silmien alle kasvoi tummat varjot ja ei tyttö jaksanut enää iloita muiden mukana. Isä ja äiti pitivät neuvoa ja sopivat keskenään, että ehkä työn voisi jättää vähemmälle ja koulunkäynti olisi tärkeintä. Tytär pureskeli huuliaan tätä hänelle kerrottaessa, mutta kävi koulua ja vei talosta leipää ja maitoa. Ei hän tunnilla paljon vastannut, kuitenkin aina kun kysyttiin, ja kirjoja luki sen mitä annettiin. Palkintona oli hyviä, ei kuitenkaan kaikista parhaita arvosanoja, ja rahaa talo sai talon antimista. Tytär hirttäytyi koulumatkallaan kuopassa, haudattiin hiljaisuudessa, eikä talosta enää myyty koululle. Seuraava talo laittoi perheen nuorimman pojan kantamaan leipää ja maitokannua.

Lehdon jälkeen, raunioiden takana on rinne täynnä myrkyllisiä kasveja. Sanovat, että se on Selman toinen puutarha. Sinne haudataan lemmikkieläimet. Rakkaat kissat ja koirat, hamsterit ja marsut ja siellä on kumpu täynnä vuohenkelloja ja -kaalia. Kummussa on vuohen hauta, ja peurat käyvät syömässä sen vieressä. Täällä on kylmempää ja kosteampaa kuin muualla metsässä, aikakin etenee hitaammin ja tuntuu nihkeältä. Jos aika kuolisi, se haluaisi tulla haudatuksi tänne.

Kaikelle ei riitä aikaa

Puoli vuotta on lyhyt aika. Harkinta-aika yhdelle lauselle.

Vanha kansa tiesi säästämisen arvon

Piti jättää viimeisin runotorstain haaste väliin (64. saaste). Idea löytyi, mutta runo ei syntynyt vaan jäi hautumaan. Hyvä niin, tulee parempi. Vapaasti kirjottaen prosessini on pitkä. Kirjoitan silppua pöytälaatikkoon, ideoita, sanahduksia ja riimin pätkiä ja joskus ihan kokonaisen tarinan. Muutaman kuukauden unohduksen jälkeen otan pätkän esiin, katson sitä kriittisesti ja teen siitä valmiin tai jätän muhimaan myöhemmäksi. Ideoita ja haaveita on jo pieni arkullinen, mutta kuten isoäitini sanoi, sillä joka säästää on mistä ottaa.

Arki tuli melkein esteeksi runolle

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua:

Minä uskon Maanantaihin, päivään ikävään ja pieleen menevään.

Minä uskon arkiaamujen voimaan, aina vallitsevaan, aikamme henkeen,

joka Ahdistuksesta sikiää,
syntyy Arjen rutiineista,
joka johtaa tietokoneongelmiin,
ihmissuhdepulmiin;

joka istuu viikkomme ensimmäisenä
ja on sieltä tuleva vallitsemaan,
aikojemme loppuun asti,
Iänkaikkisesti.

Minä uskon Arjen Voimaan,
kokonaisen ihmiskunnan,
tavallisten ihmisten
askareiden, tekojen turhuuteen.

Minä en ole uskovainen, vaan minusta autuaita ovat Tuomaat, sillä he epäilevät. Tämän runon innoittajana on ollut, vapaasti mukaillen:

Ensimmäinen uskonkappale

Minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan.

Toinen uskonkappale, Lunastuksesta

Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Kolmas uskonkappale, Pyhityksestä

Minä uskon Pyhään Henkeen, yhden, pyhän, kristillisen seurakunnan, pyhien ihmisten yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.



Runotorstai

Aika on kehässä

Kuumankostea elokuu, ilmassa tuoksuu ruoka, kypsä vilja. Aamulla kasi kastelee varpaat ja yöllä maalla laulavat viljakuivurit. Sitä seuraa siirtymä syksyyn, syyskuun putoaviin lehtiin ja lahoisaan sienimetsän tuoksuun. Pimenee aikaisin ja aina sataa. Lokakuu on nimensä mukainen, joka paikka on jo kävelty puhki, ja hienojakoinen maa tekee veden kanssa sitkeän, saappaat sisäänsä imaisevan emulsion. Marraskuussa loputkin kasvit kuolevat pystyyn. Itse maakin on kova kuori ja viimeinkin on kuivaa. Alkaa lumen ja valon odotus. Aina vain pidempi ja raskaampi. Niin usein on musta Joulu. Pian on aikaa kääntyä sisäänpäin, valmistella itsensä kestamään pakkanen.

Tuleeko vielä kevät?

Missä on tulevaisuus?

Silmissä sirkeissä
Mielissä virkeissä
Huolia vailla
Läppien lailla

Intona elosta
Elämän ilosta
Alkua vailla
Luonnon lailla

runotorstai